Tohtori Martens ja saattohoito

Andy Bennett: Music, Style, and Aging. Growing Old Disgracefully? Temple University Press 2013.

Oi!-punkin legenda Cockney Rejects soitti pääsiäisenä Tavastialla. Bändin kulta-aika oli yli 30 vuotta sitten. Ja siellä meitä taas oli, punk- ja skinheadvanhuksia, miehiä ja naisia. Seisoimme sivussa ja katsoimme kateellisina lavan edessä riehuvaa nuorisoa. Viikkoa myöhemmin olimme toisen punk-legendan, Stiff Little Fingersin, keikalla. Bändin ensilevy ilmestyi 1979.

Nyt kulttuurisosiologi Andy Bennett on tehnyt meistä 45–55-vuotiaista rockeläkeläisistä tutkimuksen. Bennett myös vieraili helmikuussa Suomessa Nuorisotutkimusverkoston kutsumana.

Nuoruuden ja populaarimusiikin parisuhdetta on tutkittu iät ja ajat, mutta ei sitä, miten popmusiikki määrittää olemista nuoruuden jälkeenkin. Musiikki voi muurata henkilöhistorian tai ihmissuhteet, kuten Nick Hornbyn romaanissa Uskollinen äänentoisto.

Ja tällaisia me olemme. Käymme keikoilla katsomassa ovatko vanhat suosikkimme säilyttäneet tuoreen suhteen vihaisuuteen. Se on vaivatonta, koska suurin piirtein kaikki punk-suuruudet kiertävät taas lavoja. Tarkistamme genren uusien tulokkaiden katu-uskottavuuden. Keräämme uudestaan vanhat levyt, jotka myimme aikoinaan rahapulan takia. Käymme musiikkitietovisoissa osoittamassa oppineisuutemme. Uppoamme alakulttuurin detaljeja eritteleviin nettikeskusteluihin ja voivottelemme äänekkäästi, kun joku sekoittaa keskenään The Rutsin kahden ensimmäisen sinkun ilmestymisjärjestyksen. Tapaamme toisiamme illanvietoissa, joita kutsumme suureellisesti musiikkimatineoiksi. Liikkistä.

Aikamarkkerit merkitsevät meille lapsellisen paljon. ”Olitko vuonna 1983 Lepakossa, kun Discharge tiivisti ennen kuulemattoman intensiteetin puoleen tuntiin? Vai luitko siitä myöhemmin? Se ei ole sama asia.” Autenttinen läsnäolo on alakulttuurin tunnusmerkistöä, mutta lasketaanko läsnäolo läsnäoloksi, jos on samaan aikaan poissaolevana humalassa?

Punkvanhus ilmentää yleensä vakaumustaan viitteellisesti, pienillä merkeillä; korvakorulla, tuskin näkyvällä rintamerkillä ja tietenkin Dr. Martenseilla. Bennettin mukaan ulkoinen hyökkäävä tyyli voidaan myös sisäistää yleiskriittiseksi elämänasenteeksi.

Aktiivisesti nuoruusmusiikkiaan harrastavat seuraavat usein muitakin musiikkilajeja ja muuta populaarikulttuuria. Haluamme osoittaa, että emme ole taantuneet, ehei. Eikä kukaan jaksa kuunnella pelkästään nuoruusmusiikkiaan.

Kun musiikin saanti on tehty liian helpoksi ja sitä julkaistaan liikaa, siihen luodaan helposti retrosuhde (tiedän hyvin, että tässä puhuu nyt musiikillisen pula-ajan ihminen). Ilmiö on kuitenkin globaali. Rockmusiikki muistelee tauotta itseään ja tribuuttibändit kiertävät estradeja. Mojo-lehti kirjoittaa pelkästään rockin klassikoista. Bennettin tutkimuksen rinnakkaisteos onkin Simon Reynoldsin Retromania: Pop Culture’s Addiction to It’s Own past (2011).

Bennett tekee eron nostalgian ja rockikääntymisen välille. Nostalgia tarkoittaa hetkellistä menneessä elämistä nykyisen tiedon ja kokemuksen valossa. Rockvanhentumisessa taas mennyt on olennainen osa nykyisyyttä. Kummassakaan ei välttämättä haikailla nuoruutta. Ilmiötä ei voi myöskään typistää pidennetyksi nuoruudeksi, koska vanhempammekin elävät sitä.

Toivoisin kuitenkin, että lopetettaisiin kaunisteleva lässytys siitä, miten ikä ei merkitse mitään, että ikä on niinkuin sydämen asia. Emme ole sen ikäisiä, miltä meistä tuntuu, vaan miten muut meidät näkevät. Kukaan ei voi kontrolloida sitä, miten muut hänet näkevät. Vanha punkki näyttää vanhalta punkilta. Entä sitten? Lopetetaan sen häpeäminen, että näytämme ikäisiltämme, koska ”ikä on vain numero”-klisee tarkoittaa fyysisen iän kieltämistä.

Aika ajoin joku yrittää tehdä ikäpunkeista väkisin nuoria sankareita tyyliin ”Pidä toi linja! Oo oma ittes! Älä luovuta!”. He tarkoittavat hyvää, tiedän, mutta emme tarvitse sitä. Tarvitsemme vain jotain mistä intoilla infantiilisti keskenämme. Senkin uhalla, että näytämme naurettavilta.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja