Lapset esineiden maailmassa

Elina Paju:Lasten arjen ainekset. Etnografinen tutkimus materiaalisuudesta, ruumiillisuudesta ja toimijuudesta päiväkodissa. Helsinki: Tutkijaliitto, 2013.

Maailmamme on täynnä asioita ja esineitä: suuria, pieniä, likaisia, puhtaita, pehmeitä tai kovia. Monet niistä tuntuvat huomaamattomilta ja vähäpätöisiltä, mutta vaikuttavatko ne kuitenkin elämäämme – ja jos, niin miten vaikutuksia voisi tutkia?

Tämä jännittävä kysymys on yhtenä lähtökohtana Elina Pajun tuoreessa tutkimuksessa Lasten arjen ainekset, jossa tarkastellaan, millaisista asioista päiväkotiryhmän vuorovaikutus muodostuu ja mistä ryhmän jäsenten päivittäinen elämä kirjaimellisesti koostuu. Pajun mukaan ihminen on liian pitkään asetettu kaikkien pohdintojen keskiöön: vastakkain milloin luonnon, milloin esineiden ja milloin asioiden kanssa. Viime aikoina näitä vastakkainasetteluja on kuitenkin alettu kyseenalaistaa yhä useammin. Entä jos luopuisimmekin ajattelutavoista, jotka vetävät tiukkoja rajoja eri puolien välille, arvostavat niitä aivan eri lailla, olettavat tietävänsä ennalta, mikä on arvokasta ja mikä ei? Millaisia mahdollisuuksia ja näkemisen tapoja tämä voisi meille avata? Millaisia maailmoja se loisi?

Tässä tapauksessa lähestymistapa luo erittäin kiinnostavan maailman, jossa päiväkotiryhmän elämään vaikuttavat kerhotossut, napit, näkkärit, nojaamiset, itkut, sylit, säännöt ja lukemattoman monet asiat. Lasten arjen ainekset tutkii toimintaa päiväkodissa jonain, joka on inhimillisten ja ei-inhimillisten tekijöiden yhdessä aikaansaamaa.

Lasten maailmaa tällainen lähestymistapa avaa mielestäni loistavasti. Lapset eivät ehkä muutenkaan näe eroja inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä yhtä voimakkaina tai merkityksellisinä kuin aikuiset. Lapselle puhuminen eläinten, kasvien tai tavaroiden kanssa on ihan tavallista. Ja monesti asioille voi tällaisen lähestymistavan tuloksena todellakin syntyä toimijuutta, joka niiltä muuten evättäisiin. Kun pieni lapsi leikkii puisen nosturin kanssa, mukailee sen liikkeitä, ja syntyy orgaanisen ja mekaanisen välimaastossa oleva ja niiden liikkeitä yhdistelevä nostokurki-lapsi, ei ole enää helppoa sanoa, mistä lapsi alkaa ja mihin nosturi loppuu, missä on inhimillinen aktiivinen toimija ja missä passiivinen toiminnan kohde, esine. Paju itse kuvaa tutkimustaan katseen siirtämiseksi ”siitä, mitä ihmiset tekivät, siihen, mitä ihmisten välillä tapahtui, mitä aineellisten esineiden ympärillä tapahtui”. (Paju 2013, s. 30.)

Lasten arjen ainekset nostaa esiin kiinnostavia huomioita erään päiväkodin jokapäiväisistä tapahtumista. Paju tarkastelee esimerkiksi, millaista toimintaa lasten vaatteet saavat aikaan. Hän ei lähesty vaatteita identiteetin kuvastajina, vaan tutkii niitä osana päiväkodin toiminnan virtaa. Kun lapset kerääntyvät eteiseen pukemaan tai riisumaan, käydään hulinan ja kiireen keskellä neuvottelua siitä, kuka osaa itse ja kuka saa apua aikuisilta. Eri vaatekappaleet ovat erilaisia: talvihaalarin monet osaavat pukea itse, kurarukkasia taas on vaikea saada itse käteen. Monet tyttöjen vaatteista edellyttävät aikuisen apua, sillä esimerkiksi mekkoja on vaikea napittaa takaa itse kiinni. Paju havaitsee, että tytöt pyytävät aikuiselta useammin apua pukeutumiseen ja pohtii, mitä muuta kuin avuttomuutta näiden pyyntöjen taustalta löytyy. Hieman yllättäen pukeutumisessa onkin kyse paljon muustakin kuin vaatteiden saamisesta päälle: kun aikuisten huomio ja läheisyys on päiväkodissa jatkuvasti niukka resurssi, aikuisen apu on tervetullut hetki yhdessä jaettua läheisyyttä, jonka mekko nappeineen tekee mahdolliseksi. Tytöt saavat Pajun havaintojen mukaan enemmän fyysistä läheisyyttä pitkälti juuri vaatteidensa takia – monet heidän asusteistaan ja vaatteistaan ovat sellaisia, että niiden pukemiseen yksinkertaisesti tarvitsee apua. Mutta avun vastaanottaminen ei olekaan alistumista tai kyvyttömyyden paljastumista, vaan tilaisuus olla hetki lähekkäin aikuisen kanssa.

Lasten arjen ainekset on riemastuttava kirja. Se tavoittaa verrattomasti lasten, aikuisten, asioiden ja esineiden yhteenkietoutuneen todellisuuden päiväkodin nopearytmisessä arjessa. Paju osoittaa, että varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa yleisemminkin korostettu yksilöllisyyden ja autonomisuuden ihanne on monella tapaa ristiriidassa sen kanssa, että inhimillisinä olentoina olemme aina olemassa yhdessä muiden kanssa. Tämä oleminen ei koskaan ole selvärajaista ja itsenäistä, vaan aina sekoittuneena aineisiin, esineisiin ja kohtaamisiin.

Antti Paakkari
Kirjoittaja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa siitä, miten tietotalous tulee sisälle koulun aineellisiin käytäntöihin.