Kohorttien kohortti

Semi Purhosen, Tommi Hoikkalan ja J .P. Roosin toimittama teos Kenen sukupolveen kuulut? Suurten ikäluokkien tarina (Gaudeamus 2008, 319 s.) on synteesi siitä laajasta keskustelusta, jota 2000-luvulla on käyty suomalaisen yhteiskunnan sukupolvista. Keskustelu on kohdistunut erityisesti vuosina 1945–1950 syntyneeseen kohorttiin, niin sanottuihin suuriin ikäluokkiin. Lukuisten artikkeleiden, erikoisnumeroiden ja parin pamfletin ohella suurista ikäluokista on julkaistu kolme laajaa teosta.

Purhonen, Hoikkala ja Roos pyrkivät vastaamaan siihen aikaisemman tutkimuksen tuottamaan paradoksiin, että suuret ikäluokat näyttävät olevan yhteiskunnallinen sukupolvi olematta kuitenkaan yhtenäinen ryhmä. Paradoksi perustuu kahteen erilaiseen sukupolven määrittelyyn. Ensimmäinen niistä on Karl Mannheimin 1920-luvulla kehittämä. Sukupolvi koostuu nuoruudessaan saman merkittävän kokemuksen kokeneista. Tällaiselle sukupolvelle on ominaista mobilisoituminen ja selkeä tietoisuus omaan ryhmään kuulumisesta. Usein tällaiset ryhmät ovat kohorttinsa eliittiä, ja ne pyrkivät määrittelemään koko ikäryhmän luonteen. Toinen sukupolven määrittely korostaa sitä, että jos jonkin kohortin jäseniä yhdistää yhteinen kulttuurinen identiteetti ja sen jäsenet ovat tietoisia itsestään sukupolvensa jäseninä, kohortti muodostaa sukupolven. Määritelmät kuvaavat eri asioita ja niiden vakiintumaton käyttö on aiheuttanut ristiriitaisia tuloksia.

Tässä teoksessa suuria ikäluokkia kuvataan molemmista määritelmistä lähtemällä. Suurten ikäluokkien jäsenet jakautuvat neljään perustyyppiin:

(1) Suurten ikäluokkien tavallisiin jäseniin,
(2) Suurten ikäluokkien epäpoliittiseen eliittiin,
(3) 60-lukulaisten radikaaliin eliittiin ja
(4) edellisiä vastustaviin, anti-60-lukulaisiin.

Jaottelu perustuu suuriin ikäluokkiin kuuluvien elämäntarinoiden – ennen muuta sukupolvikokemuksien ja sukupolvitietoisuuden erittelyyn. Eri ryhmiin jakautumisen pohjalla on koulutus. Korkeampi koulutus toimi osalle kohortista väylänä radikalismiin ja eliittiin, kun taas valtaosa suurista ikäluokista jäi varsin vähäisen koulutuksen varaan. 1945–1950 syntyneistä vain noin kymmenen prosenttia suoritti korkeakoulututkinnon.

Käsitys suurista ikäluokista 60-luvun radikaaleina on pienen, korkeasti koulutetun eliitin hegemoninen tulkinta omasta ikäluokastaan. Kun sukupolvitietoisuutta kysytään koko kohortin laajuisesti, näkymä on toinen. Puolet vastaajista samaistuu suuriin ikäluokkiin. Runsas kolmannes ilmoittaa kuuluvansa sodanjälkeiseen sukupolveen. Seitsemän prosenttia katsoo kuuluvansa hyvinvoinnin sukupolveen ja yksi viidennes ei samaistu erityisesti mihinkään sukupolveen. Vain kymmenen prosenttia vuosina 1945–1950 syntyneistä katsoo kuuluvansa 60-luvun sukupolveen.

Teoksen lopputulos on hyvin synteettinen. Vuosina 1945–1950 syntyneitä suuria ikäluokkia voidaan pitää sukupolvena, jolla on oma identiteetti ja joka on tietoinen itsestään sukupolvena. Tässä suhteessa se eroaa sekä vanhemmista että nuoremmista kohorteista. Suuret ikäluokat eivät kuitenkaan ole monoliittinen kokonaisuus. Kohortin sisällä on erilaisia halkeamia ja ryhmittymiä. Koko kohortin sisällyttäminen 60-luvun radikaaleihin on virheellistä, vaikka media ja muistelmat niin tekevätkin. Toisaalta 60-lukulaisten radikaali eliitti on suurten ikäluokkien sisällä oleva, aidosti mannheimilainen sukupolviyksikkö.

Edellä esitetty antaa kapean ja aivan liian teoreettisen kuvan Purhosen, Hoikkalan ja Roosin toimittamasta monipuolisesta teoksesta. Teos sisältää monia kiinnostavia analyysejä suurten ikäluokkien elämänkulusta. Erikseen tarkastellaan sen eri ryhmien elämäntarinoita, elämän käännekohtia, uusien ajatusten toteuttamista ja levittämistä (monistesukupolvi!). 60-luvun aktivistien elämänkohtaloista liikutaan ”nuorekkaasti yksilöllisten massasukupolvien” vanhemmuuteen. Kirjaa, jossa erilaiset teoreettiset näkökohdat ja erityyppiset aineistot elävät rinta rinnan, lukee ilokseen. Avonaisuus ja ihmettely ilahduttavat väliin niin puristisessa yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa.

Yhteiskunnan kuvauksen kannalta teos nostaa esiin kaksi keskeistä näkökohtaa. Sukupolvi ja ikä eivät ole kilpailevia selittäjiä yhteiskuntaluokalle, sukupuolelle ja niin edelleen. Toisaalta ikään kytkeytyy paljon sellaista pohdittavaa, jolle nykytutkimuksessa ei ole osattu antaa tilaa.

Matti Alestalo
sosiologian professori, Tampereen yliopisto