Monimuotoinen vai yhtenäinen NOT

Oma perehtymiseni nuorisotyöhön ja -tutkimukseen alkoi viime maaliskuussa, kun tulin harjoittelijaksi Mikko Salasuon Pääkaupunkiseudun nuorisotyön ytimissä -tutkimushankkeeseen. Nuorisotyötä on tehtävä -kirja (NOT) oli tuolloin vielä työn alla.

Yhdeksi ensimmäisistä tehtävistäni sain kirjoittaa kulttuurisesta nuorisotyöstä, joka oli (ja on edelleen) melko uusi ja ajankohtainen puheenaihe. Kulttuurista kuvittelin tietäväni jotain sosiologian opintojeni ja kokemukseni perusteella, mutta nuorisotyö oli melko lailla hämärän peitossa. Lähdeaineistoa kulttuurisesta nuorisotyöstä ei paljoa ollut, ja ne vähätkään eivät noudattaneet mitään selkeää puhetapaa, vaikka Johanna Tuliaisen (2006) gradu onkin yritys yhdistää käsityksiä tästä nuorisotyön haarasta. Myöskään kentällä tekemieni haastattelujen kautta ei syntynyt kuvaa selkeistä yhdistävistä puhetavoista. Uusi käsite pyrki kattamaan monia toimintamuotoja, mutta tuntui määritelmältään vielä häilyvältä. Tuliaisen gradun lisäksi sain lähteikseni myöhemmin NOT-kirjaan painetun Leena Ruotsalaisen artikkelin sekä Sinikka Haapasen ja Lasse Siuralan nettiin kirjaamia ajatuksia, mutta niiden lisäksi ei suoranaisesti kulttuurista nuorisotyötä käsitellyttä tutkimusta juuri löytynyt. Näin otinkin vapaudekseni kirjoittaa aiheesta vailla tutkimusperinteen tai -diskurssin painolastia.

Kulttuurisesta nuorisotyöstä kirjoittaessani pyrin toisaalta tarkastelemaan aihetta nuorten näkökulmasta, mutta myös löytämään aiheesta yleistyksiä, jotka kytkisivät eri kulttuurisen nuorisotyön muodot toisiinsa. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä kulttuurisen nuorisotyön toimintaympäristöt osoittautuivat aina moninaisemmiksi kuin mitä yleistykset olisivat antaneet myöden. Varsinkin jos pyrki tekemään koko Suomea koskevia päätelmiä, kävi vain selvemmäksi, että kulttuurinen nuorisotyö on luonteeltaan mukautuvaa, pyrkiessään löytämään toimintamuotonsa nuorten alati muuttuvista mielenliikkeistä ja toimiessaan hyvin erilaisissa ympäristöissä.

Nuorisotyötä on tehtävä -kirjasta käydyssä keskustelussa on pyritty löytämään artikkelikokoelman kirjoituksista yhtenäistä puhetapaa, diskurssia, joka yhdistäisi koko nuorisotyötä. Aiheesta on esitetty poikkeavia tulkintoja ja vaikuttaisi siltä, ettei yhteistä mielipidettä kirjoituksia yhdistäneistä puhetavoista ole toistaiseksi löytynyt.

Oma näkökulmani NOTin puhetapojen monimuotoisuuteen löytyy nuorisotyön monimuo-toisuudesta ja ajassa elämisestä. Vaikuttaisi siltä, että NOTin artikkeleiden kirjoittajat ovat kaikki ammentaneet omasta nuorisotyön tai -tutkimuksen alastaan ja sen ympäristöihin kytkeytyvästä puhetavasta – toiset lähemmin toisiinsa kytkeytyen, toiset etäisemmin. Toimintaympäristöjen ollessa hyvin monimuotoisia myös NOTista muodostui monimuotoinen teos. Tämä toteamus yhdistettynä siihen, että nuorisotyötä tekevät usein henkilöt, jotka eivät ole saaneet yhtenäistä saman koulutusalan koulutusta, antaisi olettaa, että nuorisotyön luonne ja hyvät käytännöt syntyvät ennen muuta arkipäiväisten, yhtenäiseen teoriaan kytkeytymättömien ja sosiaalisissa tilanteissa syntyvien käytännöllisten kokemusten kautta.

Nuorisotyötä on tehtävä -kirjan puhetapojen monimuotoisuuden voi siis nähdä osoituksena siitä, että nuorisotyö todella täyttää sille annetun tavoitteen elää ajassaan nuorten kanssa heidän ympäristöissään. Se on toimintamuodoiltaan ja ympäristöiltään selkeästi esimerkiksi koulua ja ehkäpä myös perhettä ja seuratoimintaa notkeampi instituutio. Historiallisessa katsannossa aika ja sen kulttuuri-ilmasto on aina heijastunut myös nuorisotyöhön: valistava kasvatusmentaliteetti on nuorisotyössäkin vaihtunut nuorista nousevaan ymmärtävään ja ohjaavaan linjaan. Olisiko tiukka yhtenäisyys lopulta edes hyvästä? Etääntyisikö nuorisotyö kohteestaan, mikäli se omaksuisi yhtenäisen puhetavan tai työskentelymetodit, jotka eivät kytkeytyisi nuorten monimuotoisiin paikallisiin ympäristöihin ja kulttuureihin?

Voisiko sen sijaan monimuotoisuus olla yhdistävä tekijä?

Niilo Rinne
Nuorisotutkimusverkosto & Impleo