Lapsi- ja nuorisojärjestöjen yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Nukkelapset kuuluvat teatteriin

Nuorisojärjestöt eivät edusta kaikkia nuoria eivätkä täysin edes jäsenistöään – lapsi- ja nuorisopolitiikassa on omat eliittinsä, kuten muissakin rakenteissa. Olisi aika hyväksyä näkemään nuorisojärjestöt etujärjestöinä muiden vastaavien joukossa. Ammattijärjestöt ovat relevantteja neuvottelijoita, vaikka kaikki työntekijät eivät olekaan heidän jäseniään.

Nuorisojärjestöjen toiminta pohjautuu aina sukupolvikokemukseen ja sitä kautta –solidaarisuuteen. Valitettavaa on, kuinka vähän painoarvoa sukupolvisolidaarisuudella on nuorisojärjestöjen toiminnassa ja kuinka paljon keskeisempää on toisten ja omien kampittaminen hiekkalaatikolla. Ikäluokallani ei ole vahvaa  me-henkeä. Emme pyri aktiivisesti tavoittelemaan valtaa, lähinnä vain odotamme vallan tippumista harteillemme luonnollisen poistuman kautta.

Vielä surullisempaa on, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei houkuttele parhaimpia ikäluokkani edustajia. Tragikoomiseksi tilanteen tekee se, että edes poliittisissa nuorisojärjestöissä kansanedustajiksi ei ole tyrkyllä kyvykkäimmät, näkemyksellisemmät ja uuditushaluisimmat tyypit. He eivät jaksa loputonta poliittista teatteria, jatkuvaa oman hännän nostamista ja kiristynyttä painetta olla alituiseen hillitty ja hallittu. On ymmärrettävää, että heitä ei kiinnosta uhrata elämäänsä viihteistyneen median alttarilla, jossa poliitikkojen julkisuuskuvat eivät paljon poikkea bb-julkkiksista. Poliittinen kulttuuri on samoissa ongelmissa kuin muukin yhteiskunnallinen vaikuttamistyö.

Olen edustanut suomalaista nuorisoa niin EU-puheenjohtajakauden tapahtumissa, Rooman sopimuksen juhlallisuuksissa kuin neuvotellut Euroopan komission kanssa. Valitettavasti Winston Churchillin toteama ”paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskimääräisen äänestäjän kanssa” -kuvailu demokratiasta pätee myös lasten ja nuorten kuulemisen suhteen. Reissuilla olen nähnyt, kuinka arvalla valitut ostarinuoret ovat olleet täysin hukassa komission ja eri valtioiden järjestämissä b-luokan seuramatkoilla.

Olen useamman kerran hämmästellyt, että nuorisotutkijoille ja byrokraattisedille ja –tädeille ei kelpaa nuoret, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista ja haluavat käyttää omaa aikaansa vaikuttaakseen niihin. Media, nuorisotutkijat ja erityisesti lapsi- ja nuorisopoliittisissa yksiköissä toimivat virkamiehet asettavat kohtuuttoman kaksoispaineen nuorisojärjestöjen edustajille: pitäisi olla aito nuori, mutta silti jotenkin vakavasti otettava. Mikä ihme edes on aito lapsi ja nuori?

Olisi aika myöntää fakta; lapsi- ja nuorisojärjestöt ovat myös paternistisia yhteisöjä, jotka luovat normatiivista kuvaa, tarpeita ja vaatimuksia lapsista ja nuorista. Mutta silti luotan enemmän eliittien välisiin neuvotteluihin kuin ostarilasten ja –nuorten turhaan kiusaamiseen pitkästyttävillä ja epäkiinnostavilla teemoilla, jotka jäävät välttämättä ja halutusti roikkumaan turhankin korkeisiin arvosfääreihin.

Ilman vahvaa järjestökoneistoa ja –perinnettä lapsi- ja nuorisopoliittinen vaikuttamistyö ei voi olla strategista, pitkäjänteistä ja rohkeaa. Pitää olla jatkuvuutta, jotta hiljainen tieto voi siirtyä eteenpäin. Neljä vuotta on jo erittäin pitkä aika lapsi- ja nuorisojärjestöjen toiminnassa.

Itse olen vieläkin suuresti kiitollinen Allianssin kansainvälisten asioiden ja Eurooppalaisen nuorisofoorumin henkilökunnalle siitä mahtavasta tuesta, jota sain heiltä hoitaessani luottamustehtäviäni. Kuitenkin samalla on pidettävä huolta siitä, että lapsi- ja nuorisopoliittiset järjestöt ovat aidosti demokraattisia eikä toimistoväellä ole liikaa valtaa.  Aivan liian usein, varsinkin yhteispoliittisissa hankkeissa, puheenjohtajistolla ja henkilökunta työskentelevät avoimella mandaatilla.

Lapsi- ja nuorisojärjestöjen pitäisi pohtia puhtaalta pöydältä, mitä oikeasti tarvittaisiin ja millaisilla toimenpiteillä halutut ratkaisut saavutetaan. Samalla osallistumista järjestötoimintaan pitäisi vahvistaa ja luoda uusia tapoja vaikuttaa järjestöjen kautta. Lisäämällä järjestäytymättömien lasten ja nuorten kuulemista vahvistetaan vain todellisuudessa vain poliittista teatterileikkiä, mikä ei auta ja palvele suomalaisia ja eurooppalaisia lapsia ja nuoria.

Kirjoittaja on toiminut aikaisemmin aktiivisesti mm. Eurooppanuorissa, Allianssissa, Vihreissä nuorissa ja opiskelijoissa ja monissa Euroopan-laajuisissa järjestöissä. Hän työskentelee toimittajana, opiskelee Jyväskylän yliopistossa puheviestintää ja tutkii poliitikkojen julkisuuspositioiden muodostumista mediassa sukupuolen perusteella.