Berliini ei ole urheilukaupunki?

Mikko Piispa

Otsikossa esiintyvän lauseen kuulee silloin tällöin, mutta yleensä ilman kysymysmerkkiä eli väitteen muodossa. Berliini lieneekin paremmin tunnettu historiastaan, kulttuuri-ilmiöistään ja yöelämästään kuin urheilustaan. Berliini on kuitenkin noin 3,5 miljoonan asukkaan metropoli ja Saksan pääkaupunki. Sitä taustaa vasten tuntuu oudolta, ettei se olisi urheilukaupunki. Tässä kolumnissa tutkiskelen tätä väitettä kierrellen berliiniläisissä joukkueurheilutapahtumien katsomoissa. Näkökulma on rajallinen: se jättää pois muun muassa yksilölajit ja harrastusurheilun, mutta kuten tullaan huomaamaan, se asettaa pinttyneen väitteen kyseenalaiseksi.

Yleinen argumentti sille, ettei Berliini ole urheilukaupunki, kulkee jokseenkin tässä muodossa: "Saksan Bundesliiga on Euroopan ainoa jalkapallon huippusarja, jossa ei ole menestyvää joukkuetta pääkaupungista". Tällä hetkellä se on totta. Berliinin menestynein seura Hertha Berlin on parin viime kauden ajan sahannut ykkös- ja kakkossarjatason välillä, joskin se on ensi kaudeksi todennäköisesti nousemassa taas ykköseen. Herthan kaapista löytyy varsin niukasti pokaaleja, varsinkin jos verrataan muiden eurooppalaisten pääkaupunkijoukkueiden menestykseen. Berliinin toinen seura Union on puolestaan seikkaillut Saksojen yhdistymisen jälkeiset vuosikymmenet kakkos- ja kolmossarjatasoilla. Nyt menossa on lupaavan oloinen kausi kakkosessa. Kun on kyse Berliinistä, on usein syytä mennä "muurin taakse", niin myös jalkapallossa: Hertha on entisen lännen puolelta ja pelaa natsien rakennuttamalla Olympiastadionilla; Union on entisen idän puolelta ja sen DDR:n aikainen antiautoritäärisyys on nostanut sen kulttimaineeseen, josta sen läntinen kilpakumppani voi vain haaveilla.
 
Jalkapallojoukkueiden menestystä tarkastelemalla Berliini ei tosiaankaan vaikuttaisi olevan mitenkään merkittävä urheilukaupunki. Jalkapallo on Saksan(kin) suurin urheilulaji, joten se kaappaa isoimmat palstatilat. Huomioni kiinnittyi Berliinin muiden lajien seuroihin ensimmäistä kertaa, kun lueskelin uutisikkunaa U-Bahnissa. Huomasin, että Berliinin koripalloseura Alba pelaa Euroliigassa, siis maanosan tärkeimmässä turnauksessa, ja vieläpä kohtuullisella menestyksellä. Pian huomasin myös sen, että Berliinin lentopallojoukkue Recycling Volleys pelaa Euroopan Mestareiden liigassa. Pikaisella selvitystyöllä huomasin, että molemmat ovat liigojensa kärkiseuroja Saksassa. Näiden lisäksi Berliinin jääkiekkoseura Eisbären on viime vuosien menestynein saksalaisseura ja käsipalloseura Füchse sekin pelaa tällä kaudella lajinsa Mestareiden liigassa.
 
Kuten aiemmin totesin, urheilu on muutakin kuin jalkapalloa, ja lisään tähän, että urheilu on muutakin kuin palloilulajeja. Joka tapauksessa näillä eväin päätin lähteä etsimään kokemuksia tilastojen takaa, eli omin silmin tarkkailemaan, millaisia ovat berliiniläiset urheilutapahtumat.
 
Hertha pelaa siis mahtipontisella Olympiastadionilla. Stadionin kapasiteetti on noin 70 000 katsojaa ja Herthan peleissä keskimäärin joka toinen paikka on käytössä. Tämä merkitsee sitä, että isolla stadionilla, jossa katsomoita ja kenttää erottavat toisistaan juoksuradat, tunnelma ei ole tiiviimmästä päästä. Tämä ei kuitenkaan estä kannattajia yrittämästä ja laulut ja huudot raikuvat läpi ottelun. Lisäksi Olympiastadionilla saattaa huomata sen, mistä koko saksalainen jalkapallo on ylpeä: otteluissa käy kaikenikäisiä, myös naisia, ja isät poikineen sopivat samaan katsomoon kuin huutosakit.
 
Union pelaa Stadion An der Alten Förstereilla. Jo stadionin nimi vihjaa sen mystisestä sijainnista: se on puoliksi metsän keskellä. Stadionille mahtuu noin 20 000 katsojaa ja se on lähes aina täynnä. Tämä tarkoittaa sitä, että tunnelma on jatkuvasti tiivis, jopa talven koleimpina kuukausina. Tätä edesauttaa se, että lähes kaikki paikat ovat seisomapaikkoja, ja vielä enemmän se, että kannattajat vaikuttavat hyvin omistautuneilta seuralleen. Silti kyseessä ei ole vain "hardcore-fanien" seura, vaan Unioninkin peleissä käyvät myös lapset kurkkimassa vanhempiensa vierestä sen mitä seisomapaikoiltaan kykenevät.
 
Alban kotikenttänä toimii moderni monitoimihalli O2 World. Alban peleissä kapasiteetti on 16 000 katsojaa. Olin katsomassa Alban Euroliigapeliä legendaarista kreikkalaisseuraa Panathinaikosia vastaan. Koriskatsomossa näkyi sama ilmiö kuin jalkapallon puolella: ikähaitari oli tasainen ja sukupuolihaitarikin suhteellisen tasainen. Kannustus oli jälleen äänekästä, joskaan ei yhtä intohimoista kuin sillä noin 50 hengen kreikkalaisporukalla, joka oli ängetty pieneen karsinaan. Osin tähän varmasti vaikutti ottelun kulku, sillä Panathinaikos oli liian vahva.
 
Recycling Volleysin hieman hassu nimi tulee sponsorina toimivalta kierrätysfirmalta (tosin hyvin se pallokin kiersi). Ottelussa TV Rottenburgia vastaan Recycling oli ylivoimainen, eikä voittajaa tarvinnut jännittää. Mutta tunnelma oli hieno. Jos jossain urheilutapahtumassa sukupuoli- ja ikäjakauma on ollut tasainen, niin täällä. Joukkueella oli oma faniryhmänsä, mutta koko yleisö oli mukana alusta loppuun. Uskomattominta oli, että kun paikalla ei ollut juurikaan Rottenburgin kannattajia, kotiyleisö kannusti ajoittain myös vierasjoukkuetta. Yleisöä oli varsin toimivassa Max-Schmeling-Hallessa yli 4000 ja kaikilla tuntui ensisijaisesti olevan hauskaa. Myös minulla: poistuin hallista ällistyneenä ja hieman huvittuneenakin.
 
Jääkiekkoa tai käsipalloa en ole vielä käynyt katsomassa, mutta aikeissa on. Ja toki muitakin lajeja, mikäli sopiva tilaisuus siihen tulee. Mutta jo tällä otannalla uskaltaisin väittää, että Berliini(kin) on urheilukaupunki. Suuret palloilulajit ovat siitä hyvä mittari, että niillä on eniten seuraajia ja niiden ympärillä on yleensä paljon uskollisia kannattajia. 
 
Suurten palloilulajien kautta saa myös hyvän kuvan siitä, mistä usein puhutaan markkinointikielen hengessä: ottelutapahtumasta. Kaikki edellä kuvatut tapahtumat oli hyvin ja turvallisesti organisoitu, kuitenkin niin, ettei tunnelmaa uupunut. Tasainen ikäjakauma takaa jatkuvuuden. Otteluita ei siis ole suunnattu vain äänekkäille ja kaljaanmeneville nuorille miehille, eikä myöskään "siivottu" vain perhetapahtumiksi. Täten kasvaa aina uusi sukupolvi kannattajia ja vanhenevatkin kannattajat käyvät omien lastensa kanssa tai yksikseen otteluissa vielä hiusten harmaantuessakin. Tunnelma ei kuitenkaan kärsi, kun se äänekkäinkin kohortti on paikalla. Katsomoiden täyttymistä auttavat myös useat lipputyypit ja hinnoittelu: on numeroimattomia paikkoja (Unionilla seisomapaikkoja) ja perhekatsomoita, ja halvimmat liput maksavat aina noin kymmenisen euroa. 
 
Uudemmissa halleissa tarjoilu on valitettavasti ulkoistettu, mutta ruokaa ja juomaa on aina tarjolla ja tuopposetkin saa viedä katsomoon. Ainoatakaan järjestyshäiriötä en huomannut. Ehkä yleisön heterogeenisyys kohottaa sellaisten itsekuria, jotka nauttivat hieman useammankin. Parhaat ja monipuolisimmat tarjoilut löytyvät Unionin stadionilta. Suuri osa yleisöstä jää jopa syömään paikalle vielä pelin jälkeen.
 
Tässä joitain havaintojani urheilutapahtumista. Kenties päällimmäinen tunne on se, että katsomoissa kaikilla on hauskaa. Urheilu ja oman seuran kannattaminen ei ole liian vakavaa, mutta se on silti tärkeää. Kaikkialla on myös havaittavissa se, mihin saksalaisessa jalkapallossa panostetaan katsomolevottomuuksien (joita edelleen ajoittain esiintyy) välttämiseksi: yleisön heterogeenisyyteen ja tapahtumien hyvin ajateltuun toteuttamiseen. Tällaisessa suunnittelussa pikavoittomentaliteetti ei tuota, vaan sato korjataan muun muassa seurauskollisuuden muodossa vuosien pitkäjänteisen työn myötä. Siksi esimerkiksi tämän päivän saksalainen jalkapallo näyttäytyy terveenä eurooppalaista urheiluakin koettelevien talousongelmien keskellä.
 
PS. Saksalaisen jalkapallon katsomopolitiikka on oma erityinen aiheensa, johon kiinnostuneiden kannattaa tutustua tarkemmin muista lähteistä (esimerkiksi täältä). Berliiniläiseen harrastusurheiluun ja arkiliikuntaan pyrin sen sijaan palaamaan jossain tulevassa kolumnissa.
 
* * *
Sarjan edellinen kolumni: Berliinin gentrifikaatiosta (29.1.2013)
 
Mikko Piispa on Berliinissä asuva nuorisotutkija ja sosiologi, joka työskentelee tällä hetkellä mm. huippu-urheilututkimuksen parissa. Kolumneissaan hän kirjoittaa tekemistään nuorisotutkimuksellisista havainnoista Berliinissä. Mikon kanssa Berliini-kolumneja kirjoittaa myös toinen nuorisotutkija, Heidi Villikka. Mikko on asunut Berliinissä syyskuusta 2012 alkaen ja hänelle varsinkin Kreuzberg ja Neukölln ovat tuttuja kaupunginosia. Heidi puolestaan on asunut Prenzlauer Bergissä tammikuusta 2012 lähtien.