Toimittaja soitti vihdoin

Jihuu. Toimittaja soitti. Olen olemassa, minulla on identiteetti, minulla on näkyvyyttä. Mä voin päästä televisioon. Vau. Sain heti energiaa, koen että osaan antaa responssia. Ego paisuu. Perjantaina kokemani narsistinen loukkaus - kun kukaan toimittaja ei sitten kuitenkaan kärttänyt minulta lausuntoa - sai balsamia. Put en jätte stor hymiö här.

Tai miten sen nyt ottaa. Soittaja on Ilkka Malmberg (HS), entinen juoksufrendi ja perhetuttu. Olen Ilkan ensimmäisen pojan (kolmesta) avokummi. Avo- siksi, että en kuulu kirkkoon. Minulla ei voi olla statusta valvoa Henkun kristillisen kasvatuksen pätevyyttä. Pitää siis kai sihdata kristillisyyden ulkopuolelle kuuluvaa aluetta, tai mitä avokummin tehtäviin kuuluukaan. Just say. Liittyyks jotenkin kuluttajuuteen, miehenä olemiseen. Miehen malli? Metsälle? Erähommiin? Kodin kätevikköyttä? Autoilukliseitä? Jokerit? Mitä? Olisiko jossain netissä joku avokummin käsikirja?

Kuitenkin Ilkan asia liittyi jotenkin asiantuntijuuteen. Tai miten sen nyt ottaa. (Tämä ei ole tautologiaa vaan rento tyylikeino.) Mitä sanoisin jos mun pitäisi sanoa HS:n urheilusivujen kehittämisseminaarissa urheiluvalistuneen lukijan palaute. Pistä meiliin pari riviä.

No minä sanon mun eläinten nimet. HS:n urheilusivut ovat tietysti tulos-, kilpailu- ja huippu-urheilun logiikan läpäisemät. On otteluselosteita ja tulostaulukoiden insinöörilogiikkaa. Aina joku lyö jonkun toisen. Yksi voittaa, toinen häviää. Esille pistetään koko lajikirjo siten miten urheiluviihteen kuluttajat Suomessa eri lajeja bongaavat. On vastenmielistä kulutuskapitalismin tähtikulttia. Kriittisen jutun Lasten klinikoiden kummit -ilmiöön teki HS:n Nyt-liite, ei urheilu vaikka niissä karkeloissa pyörii jos jokukin muualle kuin Suomeen olemattomia verojaan maksava seteliselkärankainen ammattilaisurheilija. Mutta myös kivaa estetiikkaa, flown hetkiä, jaetun onnistumisen tunnetta. Henkilöitä ja palvontaa ilman että urheilun liikkuvat ruumiit pantaisiin kulttuuristen ja yhteiskunnallisten kontekstiensa liikuttamiksi. Suomalaisuuden tunnepanoraamat: konttaa itseäsi suurempien sankareiden äärellä, lyö häviäjää. Sysää epäonnistuja tien poskeen. Kansallista potemista kun etenkin joukkuelajeissa tulee turpaan. Niin ja mieseetos. Lukevatko naiset näitä sivuja? Hakevatko ne samalla tavalla sankareita ja sankaruutta ollakseen olemassa kuin stereotyyppisesti ajateltuna jätkät hakevat?

Onko HS:n urheilujournalismi tuollaista? Penkkiurheilijana sinänsä viihdyn niillä sivuilla, vaikka huonomuistisena en harrasta urheilutiedon knoppologiaa. Ja Jokerit-fanina pannuun ottaa HS:n toimittajien hifki-henkisyys ja puolueellisuus. Mutta se ei ole pääasia. Mitä olisi toisenlainen urheilujournalismi? Snadisti voivat miesuhoa reflektoida. Jos mä pitäisin sen esitelmän siinä sempassa, aloittaisin sen soittamalla levyltä Tuomari Nurmion: Miehen elämää. LP:ltä Käytettyä rakkautta 1986. Miestutkimusta 10 vuotta ennen miestutkimusta. Urheileekohan Hande? Ne voisivat olla monta astetta kriittisempiä viihdeurheilun ja suurpääoman liittosuhteeseen. Alpo Suhonen on puhunut kapitalistisesta urheiluviihdekoneesta. Jos sellainen kone on, niin sen vastineita on urheilujournalismissakin.

Stoori jäi pahasti kesken. Palaan tähän heti seuraavassa merkinässä tai postauksessa, alan termein. Sain 35 diaa Petroskoin key notea varten valmiiksi. Päivä paketissa.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla